Pellavaa, villaa ja sekalaisia sattumia

Edellenen viikko olikin sitten oikein touhukas. Alkuviikon ompelin pellavaa ja värjäilin urakalla pahan päivän varalle. Lauantaiksi menin Jaakonpäivien markkinoille Pietarsaareen. Aurinko porotti koko päivän ja minusta tuli oikea mustanaamio; naama ruskea ja päälaki ja takaraivo valkoiset, vaikka kyllä yritin olla välillä ilman huiviakin. Oli muuten hyvää harjoitusta ruotsin kielessä. Välillä joutui hakemaan sanoja, kun niin harvoin joutuu sitä käyttämään.


Maanataiaamuna sitten piti viedä mies Viitasaarelle kaverin autolle. Eetu tunnetusti tekee ennen kuin ajattelee ja siinä vaiheessa, kun olin siirtynyt kuskin paikalle ja olin lähdössä kotiin, niin auton avaimia ei löytynyt mistään. Vaikka kiljuin ja huidoin parkkipaikalla, ukot ajoivat menemään pois. Sitten soittamaan perään, mutta puhelin perinteisesti äänettömällä. Sitten numerotiedustelusta kyselemään kaverin numeroa. No sain vihdoin tiedon perille ja avain palautettiin minulle. Onneksi eivät ehtineet ihan Jyväskylään asti.

Tilasin villakangasta tunikoita varten ja kun ne tulivat, niin määrät eivät tietenkään olleet sitä mitä olin halunnut ja oranssi oli aivan liian kirkasta. Nyt sitten värjään sitä sopivamman väriseksi, toivottavasti onnistuu. Leikkelin eilisen illan niitä valmiiksi, jotta pääsisin ompelemaan taas kun kunto sallii.

Tuo hersetiinin aiheuttama kihelmöinti jaloissa jatkuu ja tuntuu kuin se kiipeäisi välillä ylemmäksi, Täytyy tänään kysyä, mitä viisaammat osaavat sanoa asiasta. Tänään on siis myrkkypäivä, toivottavasti kaikki menee hyvin. Marja lähtee kuskiksi ja Elli muuten vain mukaan kaupunkiin. Minulla on niille lista tavaroista, joita hommata sillä välin kun olen tipan päässä.

Värjäystä ja vattuja

Eilinen päivä se kului taas käsitöiden parissa. Värjäilin pellavaa (keltaista, vihreää, sinistä) ja kun sää oli mitä mainioin, siirsin verstaan iltapäiväksi terassille ja kokosin siellä puolitekosia korviksia.Sammakkokin jossain kurnutti ja ihmettelin, mistä sekin oli löytänyt tarpeeksi viileän paikan. Ehkä se oli sama sammakko, joka edelliskesänä halusi nukkumaan Ellin kanssa samalle tyynylle takkahuoneen lattialle. Pakkohan sen on olla prinssi. Harmi, ettei Elli pussannut sitä silloin, niin ois päässyt siitäkin vaivasta ja minä olisin joku prinssin anoppi, mikähän sen arvonimi olisi?

 Alkuillasta menin vielä keräämään vattuja, kun se onnistuu minultakin, kun ei tarvitse olla pää alaspäin koko aikaa. Taidan tehdä vattuhilloa, se on niin hyvää.

Pellavapyykkiä

Olen taas tointunut työntekoon ja ompelukone on surissut vähän joka välissä, jotta olisi aikaa makoilla sitten kun on sen aika. Eilen värjäilin anillineja ja turkooseja pellavahursteja. Kumpikaan ei ole minun värini, mutta syötävän pirteitä. Tänään olisi sitten vuorossa punainen, saa nähdä saanko haluamani sävyn; yleensä en.

Eilen kävin mustikassa. Ajelin polkupyörällä puolen kilometriä (alkoi jo hengästyttää) ja sitten pusikkoon. Saaliina oli reilu litra. Minulla on taktiikkana tuo "puhtaana käteen" eli käsin poimien ja roskat pois saman tien. Vauhti ei ole päätä huimaava, mutta mikäs kiire minulla. Tulin siihen tulokseen, että olen varmaan ollut entisessö elämässäni jonkun Juan Valdesin vaimo Kolumbialaisella kahvitilalla, niin mukavaa tuo käsin poiminta on. Liittyy varmaan tähän käsillä tekemisen pakkoon yleensäkin.

Illalla sitten Tiltu pelmahti paikalle ja toi lisää siivottuja mustikoita, nyt riittää jo pakkaseenkin asti. Sitä paitsi olen saanut ämpärillisen mansikoita ja linttejä. Ja Katja on tuonut leivonnaisia ja juhannuksena jääkaappiin oli ilmestynyt täytekakku (Niina). Eikä unohdeta mansikkarahkaa (Marja S.) Ihmiset muistavat minua ja olen syvästi kiitollinen siitä, että saan asua tällaisten ihmisten keskellä. Pienen paikkakunnan etuja.

Tämän päivän puuro

Tänä aamuna aamupuuron aika oli jo viiden hujakoilla. Kaurapuuron kanssa oli mustikkasoppaa, mansikoita ja mustikoita. Harmi vain, että ruoka ei maistu miltään. Tuntuu kuin pahvia söisi,tai siis kuvittelisin, että pahvi maistuisi suussa aika tylsältä. Erotan kyllä makuja, mutta kaikki makuhuiput ovat hävinneet. Äsken menin ottamaan leipäjuustoa ja ajattelin panna päälle aprikoosihilloa. Avasin hillopurkia, levitin juustolle, haukkasin ja ihmettelin, miksi maistuu silli. No tulin, sitten siihen lopputulokseen, että nyt on loputkin maut menneet sekaisin ja olkoon sitten niin. Syötyäni aloin pakata tavaroita jääkaappiin ja panin hillopurkin kantta kiinni ja silloin haisi tilli. Ei voi olla totta. Sitten aloin haistella purkin kantta ja tulin siihen tulokseen, että jossain välissä on sillipurkin ja hillopurkin kannet vaihtuneet, ja minulla aistit vielä jotenkin kunnossa. Tilli-silli-aprikoosihillo ei muuten ole oikein hääviä.

Sohvailua

Minulle on syntynyt sanavarastoon uusi verbi, sohvailla. Se tarkoittaa sohvalla elämistä ja olemista. Siihen liittyy olennaisena osana asennon vaihto, tyynyjen ja peitteiden kohentelu, kaukosäädinten ja puhelimen  etsintä sohvan uumenista ja jalan heitto selkänojalle. Samoin ruokailu ja juomailu sekä tietokoneen näpyttely, jos löytää sopivan asennon. Samalla seurataan laatuohjelmia televisiosta ja seurustellaan.  Huonona päivänä siihen saattaa liittyä oksentelu, jos sattuu liikaa rehkimään ja nostaa päätään liian vauhdikkaasti. Sohvailu voi olla osa- tai kokopäiväistä ja onneksi se on ollut ainakin vielä ohimenevää. Ja sitten kun mennään parempaa kohti alkaa sohvalle ilmestymään käsityötarvikkeita, kuten neuloja pystyyn. Silloin  kanssaeläjät saavat varoa, kun istuvat, ettei ahterista tarvi kaivaa ulos mitään ylimääräistä. Silloin myös sohvapöytä alkaa näyttää lähtevältä laivalta. Nyt ollaan jo tässä vaiheessa, ihanaa. Eilen sain jo tehtyä muutaman rannekorun.

Aloin tuossa miettiä, mitä kirjoittaisin aluksi ja rupesin täyttämään tuota omaa kohtaani. Mikä kertoo minusta? Onneksi nuo eivät ole vaihtoehtoja, vaan asioita, jotka lyövät läpi koko elämässä tällä hetkellä. En voisi kuvitella elämää ilman käsitöitä, tavalla tai toisella. Perhe on ja pysyy ja vaikuttaa omiin päätöksiini. Ja laajennettuna; koko suku elää kanssani, toisaalta kannan mukanani myös heidän taakkojansa. Sairaus on ja sen kanssa on elettävä ja tällä hetkellä sen ehdoilla mennään. Onneksi lapset ovat jo aikuisia, hui. Ja mausteena kaiken päälle ovat ystävät, pikku-Elsasta tuonne eläkeläisiin. Minusta tuntuu, että ei kenelläkään ole niin hyviä ystäviä kuin minulla.

Uusi yritys

Edellisen blogini kadottua, viuh, jonnekin blogitaivaaseen on tapahtunut paljon. Niinpä ajattelin, että nyt on aika uuden alun.  Olen saanut uuden tietokoneen, joka toimii ja  minulla on kamera käytössä, niin että mikäpä minua enää estäisi. Edelleenkin ajattelin, että kirjoittelen käsitöistä, mutta sekaan mahtuu varmasti kaikenlaista muutakin.